Olen aloittelemassa väitöskirjaa. Olen itseasiassa aloittanut projektin jo jokin aika sitten, mutta tieto opinto-oikeuden saamisesta/saamatta jäämisestä tulee ihan näinä päivinä.

Tietysti vainoharhailen, etten toimittanutkaan kaikkia papereita. Tavattuani hakuohjeet sen sata kertaa olenkin jättänyt jonkin kohdan raksimatta. Hakemuksen lähettämättä. Saatoin nähdä unta siitä.

Mä en tiedä onko musta tähän. Ohjaajat kertovat sankartarinoita yliopistolla viettämistään öistä ja viikonlopuista. Yliopistolla kadehditaan tutkimuslaitoksia, joissa ei ole aikaavievää opetusvelvollisuutta. Tutkimuslaitoksissa kadehditaan yliopiston vuosityöaikaa, sanotaan että työaikaseuranta estää työnteon. Onneksi itsensä voi kirjata ulos kesken kaiken, jättää tunnit kirjaamatta, jotta kaiken saa tehtyä. Tulos tai ulos! 

En tiedä onko se oikeasti niin. Ehkä kunnianhimoiset intohimoiset pakkomielteiset ihmiset panevat työhön enemmän, kuin olisi järkevää. Jos tekee 10 tuntia töitä ja kirjaa vain 5, eikö se vaikuta kun suunnitellaan seuraavia aikatauluja? Jos antaa kuvan, että tekee 10 tunnin työt viidessä, eikö siitä muodostu oletusarvo, henkilökohtainen pakko. Ja jos kaikki tekevät näin, 10 tunnin työt 10 tunnissa tekevä vaikuttaakin silmäänpistävän hitaalta? Ja toisaalta eivätkö ylipitkät päivät laske työtehoa ja lisää virheitä, joten kohta 10 tuntia tarvitseekin tehdäkseen viiden tunnin työt? 

Mikä on tavoite? Jos maratonin viisi ensimmäistä kilometriä juoksee liian lujaa, ei koskaan juokse maratonia. Jokaisen kilometrin juokseminen vie oman aikansa. 30 kilometrin paremmalla puolella voi alkaa kiihdytellä, jos vielä kokee halua siihen. Maratonilla lähdön imuun menee kuin itsestään, mutta sitä on vastustettava.

Burnout, niin. https://www.areiopagi.fi/2018/05/kuinka-tutkija-voi-sailyttaa-mielenterveytensa-rippeet/ 

 

 

Tai sitten tämä on se ajatusmalli, joka tuhoaa urani ennen kuin se alkaakaan. En pärjää kilpailussa (ketä vastaan?).